Norsu sillan alla

Näin viime kesänä Tukholman valokuvataiteen museossa brittivalokuvaaja Nick Brandtin vaikuttavan näyttelyn Inherit the Dust. Näyttelyn mustavalkoiset, seinänkokoiset teokset oli toteutettu kuva kuvassa -konseptilla. Lähtökohtana olivat Brandtin aiemmin ottamat kuvat Afrikan eläimistä: norsuja, kirahveja, sarvikuonoja luonnonmukaisessa ympäristössään. Näyttelyn teoksia varten vanhat eläinvalokuvat pystytettiin kuin mainostaulut keskelle afrikkalaista maisemaa. Tästä näkymästä Brandt otti uudet valokuvansa.

Taulut oli sijoitettu paikkoihin, jotka olivat aikoinaan olleet kuvattujen eläinten elinaluetta, mutta muuttuneet ihmisen toiminnan seurauksena joksikin muuksi: kaatopaikaksi, ratapihaksi, teollisuusalueeksi. Kuvien eläimet tuntuivat katselevan entistä, nyt elinkelvottomaksi muuttunutta kotiaan.

Mieleeni jäi erityisesti valokuva, joka on otettu afrikkalaisen kaupungin laitamilla moottoritiesillan alla. Vaneritaulu on sijoitettu kuvan keskelle kahden siltapylvään väliin, ja sen kuva esittää savannilla kulkevaa norsuperhettä – kolmea täysikasvuista ja yhtä poikasta. Silta luo kuvaan liikkeen tunnun: norsut marssivat kohti katsojaa.

Kuvassa on myös ihmisiä – kodittomia, jotka ovat resuisissa vaatteissaan leiriytyneet siltapylväiden juureen. Sivummalla loikoilee joukko nuoria, jotka näyttävät nuuskivan liimaa. Kuvan keskellä nälkiintyneen näköinen pikkulapsi juoksee tutkimaan norsujen kuvaa, samalla kun toinen lapsi on jähmettynyt tuijottamaan sitä. Kuva tuntuu sanovan, että eläinten elinalueita tuhoavat mekanismit tuottavat kärsimystä myös ihmisille – ainakin joillekin meistä.

Osa Brandtin valokuvien vaikuttavuudesta syntyy eläinten ihmismäisistä katseista – niissä on mietteliäisyyttä, surua, pelkoa ja lannistuneisuutta. Tämä vaikutelma kertoo ennen kaikkea kuvien katsojasta, ei niiden kohteesta: eläimet on alun perin kuvattu aivan toisenlaisissa maisemissa, emmekä ylipäätään voi tietää, mitä tunteita niiden katseet kuvastavat tai ovat kuvastamatta. Mistä se kertoo, että meidän on vaikea katsoa eläimiä muuten kuin omina kuvinamme? Edistääkö vai jarruttaako se pyrkimyksiä eläinten oikeudenmukaisempaan kohteluun?

Grantan Eläin-numero luotaa ihmisen ja eläimen välistä suhdetta. Toisten historia -hankkeen essee nostaa esiin kielellisiä käytänteitä, joilla ihminen on sivuuttanut muiden eläinlajien kokemukset historiankirjoituksessa, ja Reidar Palmgrenin näytelmätekstissä jääkarhu kuuntelee lautallaan tuskastuneena, kun ihmiset käyvät keskustelua ympäristöasioista. Rebecca Giggsin muistelmatekstissä kohdataan rannalle huuhtoutunut valas, joka tekee päiväkausia kuolemaa ihmisten seuratessa voimattomina sivusta.

Pauliina Haasjoen esseessä katsellaan ja kosketetaan Wellingtonin eläintarhan asukkeja ja pohditaan, mistä ihmisen ja eläimen välisissä kohtaamisissa oikeastaan on kyse. Yukiko Motoyan novellin kertoja puolestaan asuu syrjäisessä vuoristomökissä seuranaan lauma valkoisia koiria, ja Mika Taylorin novellin päähenkilö on saanut asuinkumppanikseen delfiinin osana tutkimushanketta. Elisa Aaltola pohtii esseessään, miten ihmiskeskeisyydestä luopuminen mahdollistaisi uudenlaisen, aidon eläinrakkauden.

Grantan tekstit ovat kaikkea muuta kuin lämminhenkisiä kohtaamisia pörröisten otusten kanssa – ennemminkin saamme lukea häkkeihin suljetuista, kotinsa menettäneistä ja tieteellisissä kokeissa kidutetuista olennoista. Kun aiheena on ihmisen ja eläimen välinen suhde, tämä lähestymistapa tuntuu vähintäänkin oikeudenmukaiselta.

 

Aleksi Pöyry

Suomen Grantan päätoimittaja

 

Granta 8: Eläin ilmestyi 2.3.2017